Lapset askaroivat 50-luvun alussa
Mitä kaikkea lapset askaroivatkaan ennen vanhaan silloin, kun ei vielä ollut televisioita, videoita ja tietokonepelejä. Ei aika tullut silloinkaan pitkäksi. Monenlaista puuhaa aikuiset antoivat tehtäväksi. Ja vaikkei kaikki työ aina ihan mieluista ollutkaan, niin se tehtiin mukisematta. Systeemi oli sellainen, että tehtiin vastaan sanomatta, mitä aikuiset käskivät, miellytti tai ei.
Lapsille sopivia puuhia olivat esimerkiksi kanojen ruokkiminen, munien kokoaminen pesistä, kasvimaan kitkeminen ja saviheinän nyhtäminen perunamaasta. Vettä sai pumpata raskaalla käsipumpulla karjakeittiöön ja saunaan. Heinäaikaan sai haravoida pellon pientareita, ja sama toistui elopellolla ohria ja kauraa seivästettäessä.
Tiskata sai pienestä pitäen. Kesäaamuisin äiti herätti viemään lehmiä laitumelle navetasta, missä ne olivat yön ja lypsyjen ajan.
Tien varrelta poimittiin mansikoita ja mesimarjoja. Ne tienvierustat olivat vähän toisenlaisia kuin nykyään, sillä kesän mittaan syrjäseuduilla saattoi vain muutama auto ajaa tietä pitkin, joten mansikat olivat varmasti puhtaita. Metsästä poimittiin mustikoita ja puolukoita, hyvinä marjakesinä jopa myyntiin, ja siitä saatiin omalla ahkeruudella se lasten ”viikkoraha”.
Puiden kantaminen halkoliiteristä sisälle oli myös sopivaa lasten puuhaa, ja lauantaisin äiti laittoi pyyhkimään tuoleja ja luutuamaan lattioita, tekemään taloa puhtaaksi sunnuntaita varten. Toisinaan sai mennä paimentamaan lehmiä, kun heinät oli korjattu, ja pelto alkoi sitten kasvaa tuoretta heinää. Koska se ei ollut varsinainen laidun, niin siinä ei ollut myöskään aitoja, joten lehmiä piti paimentaa, etteivät ne eksyisi omille teilleen
Kyllä leikeillekin jäi aikaa. Toisinaan kun kävi muita lapsia kylässä, leikittiin ”kymmenen tikkua laudalla” ja piilosilla oloa. Pelattiin neljää maalia ja hypittiin ”harakkaa” . joskus käytiin pyhäkoulussakin.
Koulussa oli kirjasto, mistä sai kerran viikossa lainata kirjoja. Opettaja tosin kontrolloi, että mukaan lähti vain lukijan ikäkaudelle sopivia kirjoja.
Vähän isompana sai ruveta käymään kylän kirjastossa, mikä oikeastaan oli vain iso kaappi täynnä kirjoja erään talon kamarissa.
Kerran vanhemmat tilasivat laatikollisen jotakin loppuunmyyntivarastoa, mistä riitti lukemista pitkäksi aikaa. Jonakin vuonna opettaja piti koulussa myös kerran viikossa jonkinlaista kerhon tapaista ”Toivonliittoa”.
Kouluiässä sai käsityötaidon kehittyessä jo huruutella kotona vanhalla singerillä flanellikankaasta alusvaatteita miesväelle. Kylän sekatavarakaupasta ostettiin pakka flanellikangasta, mistä sitten leikattiin pitkähihaisia paitoja ja housuja.
Syksyisin ja talvisin piti opetella kutomista, talveksihan täytyi saada kaikille lämpimiä villasukkia ja lapasia. Opittiin siis ”kantapään kautta”, kun äiti opetti, miten tehdään kantapään kavennukset sukkaan, ja taidon lisääntyessä tehtiin jo vähän muutakin kuin sukkia ja lapasia.
Villalangan synty tapahtui jotenkin salaperäisen selittämättömästi: Ensin keväällä, kun lampaat olivat lähdössä kesälaitumilleen, äiti otti jokaisen lampaan vuorollaan käsittelyyn ja leikkasi keritsimillä villat koriin. Keväällä se tehtiin sen takia, että talvella turkki oli ilmeisen tehokas lämmityskeino itse lampaallekin kylmässä lampolassa. Keritsemispenkillä lampaat makasivat sätkytellen ja tilanteesta ilmeisen hölmistyneinä äidin lujassa otteessa. Sitten kun ne pääsivät siitä pois, ne olivat hieman hämmentyneitä ja alastoman näköisiä menetettyään pörröisen lämpimän villansa. Villat laitettiin postissa tai linja-autossa karstattavaksi ja kehrättäväksi jonnekin muualle, sitten ne palasivat harmaina lankavyyhteinä takaisin, mitkä me lapset saimme sitten keriä keriksi. Joskus aikaisempina vuosina villat kehrättiin itse langoiksi hurisevalla rukilla, kun villa palasi hahtuvaisiksi levyiksi karstattuna kotiin.
Mielekästä puuhaa siis riitti, missähän välissä televisiota olisi ehtinytkään katsella. Onneksi sitä ei vielä silloin ollut keksitty. Tai jossain Amerikassa olikin jo ”näköradio”, mutta ei vielä meillä.
Iltaisin luettiin kirjoja, jos vapaa-aikaa jäi, vaikka äiti usein ajoikin nukkumaan ilmoittaen, että ”nukkuminen on lapsille kuin panisi rahaa pankkiin”…Eipä olisi malttanut, koska läksyt luettiin heti koulusta tultua, ja iltasella sitten olivat vuorossa muut mukavammat kirjat, seikkailu-tai intiaanikirjat.
Nykyaikaan verrattuna työn osuus lasten elämässä oli suuri. Toisaalta siinä oppi tekemään monenlaisia asioita, joista on ollut hyötyä aikuisena. Ja verrattuna johonkin kaukaiseen maahan, missä lapset joutuvat joissain paikoissa tekemään raskasta ja vaarallista yksitoikkoista tehdastyötä päivästä toiseen, niin ei se ollut kuitenkaan samanlaista raatamista. Ajatelkaa nyt kananmunien keräämistä kanojen pesistä, kuinka jännittävää se oli…Onko kana pesässä? Jos on, saako kanamunan otettua sieltä ilman, että se nokkaisee nokallaan pientä kättä? Pysyykö muna ehjänä pesästä koriin asti? Sehän oli jännittävää puuhaa, jossa työ ja leikki yhdistyivät. Puhumattakaan, kuinka mukava oli katsella pieni herttaisia keltaisia tipupalleroita, joita sai ruokkia, kun ne piipittelivät lämpölampun alla. Siellä pienen pienessä kanalassa ne pienet kananpojat opettelivat omaa vanhanaikaista elämäänsä ilman EU-tukia ja direktiivejä ja aikuiseksi tultuaan munivat varmaan vielä maukkaampia muniakin kuin nykykanat. Saivathan ne kuopia ja rapsutella ympäristössä todella vapaina, ainakin niin kauan kunnes joku aikuinen kyllästyi ”liukumiinoihin” ja rakensi ulos suuren verkkoaitauksen. Aitaus oli kyllä niin suuri, koska siellä kasvoi puitakin, että ”vapaan kanan ” munia ne munivat senkin jälkeen.