Heinäntekoa muutama vuosikymmen sitten
Sodan jälkeen yritettiin kovasti. Viljelysmaata raivattiin ja taloja rakennettiin, vaikka tarvikkeita ei ollut runsaasti kaupoissa. Pienimpäänkin tölliin virisi uusi elämänusko rauhan vihdoin tultua. Karjaa lisättiin, vaikka peltomaa tarvittiin suureksi osaksi viljakasveille. Rehun riittämiseksi oli siis vieläkin mentävä luonnonniityille, kuten esi-isät tekivät silloin aikoinaan, kun kylvöheinä ei vielä ollut tullut maatalouden kuvioihin mukaan. Heinän viljeleminenhän yleistyi pikku hiljaa vasta 1900–luvun alkupuolelta lähtien, sitä ennen eläinten heinät talven varalle niitettiin näiltä luonnonniityiltä sekä aho- ja joutomailta.
Luonnonniityt sijaitsivat usein joen tai isomman ojan varrella. Rannoilla kasvoi runsaasti heinää ja yrttejä. Niityt sijaitsivat toisinaan pitkienkin matkojen takana . Vaellettiin pitkin ojanvarsia, rämeen pitkospuita tai vantteran kangasmetsän lävitse. Metsäpolkuja pitkin oli hyvä tallustella eväsreppua, haravia ja viikatteita kantaen.
Perillä heinät niitettiin ensin viikatteella ”luovoiksi”, jotka jätettiin kuivumaan aurinkoon toivoen ettei sade eikä ukkonen yllättäisi . Viikate terotettiin aina väliin hiomakivellä eli liipalla, joka kalkatti kuin jokin metsän lintu. Lapset saivat haravoida heinänkorret pikku joen ja sivuojien kiemurtelevilta varsilta luokoihin, niin että joka korsi tuli mukaan. Se oli lapsista uuvuttavaa, tylsää ja raskasta työtä, muistuttaen kaleeriorjien yksitoikkoista pakkotyötä, mutta ilmeisesti se oli aika kasvattavaa myös. Tuli opittua kantapään kautta, että tylsemmätkin työt on tehtävä loppuun. Ei tehnyt mieli kokeilla, mitä olisi ollut seurauksena, jos olisi jättänyt työt tekemättä.
Kun luovot olivat kuivuneet, ne haravoitiin kasoihin, joista tehtiin maahan asetetun takkavihdaksen päälle suuria taakkoja. Ne ”takat” miesväki sitten selässään kantoi latoon sen jälkeen kun heinäkasa oli takkavihdalla kiristetty tiukalle niin että se pysyi koossa. Maa oli kuoppaista, sillä eihän sitä äestetty koskaan, joten oli varsinaista taiteilua saada takka perille. Usein se pään päällä keikkuva heinäkuorma oli niin iso, että se haittasi näkyvyyttäkin. Niitty kihisi paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä, mutta sääskiöljy auttoi aina selviytymään jonkin aikaa ilman puremia.
Sitten kun lato alkoi täyttyä, niin jonkun piti mennä polkemaan heiniä, jotta ne menisivät pienempään tilaan. No, sekin oli lapsille sopivaa hommaa. Kuumassa ladossa heinät ja yritit pölisivät, ja pöly meni kurkkuun. Kaiken lisäksi terävät heinät raapivat ihoa naarmuille, jotka sitten kirvelivät hien valuessa yltä ja päältä. Heinissä oli kyllä hauska pomppia, joskin se oli huomattavasti raskaampaa kuin nykyajan trampoliineilla pomppiminen.
Missään ei ruoka- ja kahvitauon paikka ollut niin odotettu kuin siellä heinäpellolla lapsena. Ojissa kasvoi ulpukoita ja niillä saattoi leikkiä, ne olivat kuin keltaisia pieniä possuja, kun nyppi terälehdet pois. Niitä sitten sieltä ojasta haravalla vedettiin niin että pitkät varret katkesivat. Kotiinkin niitä tuli vietyä, vaikka ne kuivuttuaan menettivätkin vähän pyöreyttään.
En muista, että heinää siellä luonnonniityillä olisi juuri seivästetty. Ehkä se heinä oli niin yrttipitoista, että heinät olisivat seipäillä vain tunkkaantuneet. Kodin lähellä heinät pistettiin seipäille, ja siellä ne sentään voitiin ajaa hevosella latoon sitten aikanaan, ainakin niissä talouksissa, missä hevonen oli. Tulihan niitä traktoreitakin sitten kun elämä vaurastui ja pääsi kuosilleen. Mutta se oli jo toista aikaa ja toista elämää. Tänä päivänä on valkeita muovisia isoja heinätäytteisiä pallukoita niityn laidassa heinäseipäiden ja latojen asemasta. Tuskinpa niistä maalataan tauluja kuten heinäpelloista ennen tehtiin. Visuaalisuus on siis hieman kärsinyt.
Kaukana on jo tuo aika ja monelle tuo vanhan ajan heinänteko on täysin tuntematonta perinnettä. Jos nyt kysyy joltakin nuorelta, mikä on takkavihta, hän pudistelee päätään ja sanoo:” Eipä tule mieleen”. Niinpä niin… se on koneaikaa nyt.