Leipomispäivä 1951…
Kerran viikossa leivottiin. Nyt oli se päivä. Alle kouluikäiset pienet lapset saivat tehdä oman urakkansa. Siihen aikaan aika kului lapsillakin ilman televisiota ja videoita, ilman elämysmatkailua ja ulkopuolisia virikkeitä, sillä aikuiset pitivät huolen siitä, että jokainen lapsi sai omalla tasollaan osallistua työntekoon.
Lasten tehtävänä oli kantaa liiteristä sylilliset koivuhalkoja uunin lämmitystä varten. Sisälle mennessä jalat pyyhittiin joko portaan edessä oleviin havuihin taikka sitten risuista koottuun porrasmattoon, joka oli sidottu rautalangalla, niin että se pysyi koossa. Happaman leivän juuri säilyi suuressa kotitekoisessa puusaavissa, mikä oli sidottu kokoon sitkeillä kuorituilla pitkillä katajanoksilla tai juurilla. Jos lapsukainen sai terävästä halonsäleestä haavan käteensä, siihen pantiin parannusaineeksi pihkaa tai otettiin pihalta ratamon lehti haavan päälle. Metsä oli siis ehtymätön aarreaitta ja tavaratalo maalaisympäristössä. Taikinajuurisaavia säilytettiin viileässä hirsiaitassa,ja aitankin hirrenraot oli tilkitty sammaleella. Moneen tarkoitukseen metsästä siis löytyi tarveainetta marjojen, sienien ja puutavaran lisäksi.
Äiti leipoi samalla kertaa monenlaista, happamia suuria ruislimppuja, ohuempia rieskoja tai hiivaleipiä sekä viimeiseksi pullapitkoja. Nuo isot taikinat vaativat suuren leipomisalustan, ja pirtin pitkä pöytälevy käännettiin vain toisin päin siksi aikaa, leipomisalusta oli siinä aina valmiina. Kun leivät oli leivottu, äiti lakaisi pöydän puhtaaksi jauhoista linnun siivellä.
Kun puut uunissa olivat palaneet hiillokseksi, äiti haki ulkoa uuniluudan, ja vettä täynnä olevan sinkkiämpärin. Uuniluudalla hän lakaisi hiilet hiilisäilöön, Luuta oli tehty tuoreista männyn oksista, ja kuumat hiilet mustuttivat ja kuumensivat sitä niin, että vähän väliä äidin piti kastaa se ämpäriin, missä se sihisi kuin noita-akan kissa veden jäähdyttäessä sitä.
Sitten leivät aseteltiin pitkävartisella puisella leivinlapiolla uuniin paistumaan. Kas kummaa, kun uuni oli aina sopivan lämpöinen, vaikka termostaatti olikin vain äidin päässä, kun hän arvioi leipomuksen suuruutta ja tarvittavaa puiden määrää siihen suhteutettuna.
Kun oli puima-aika tulossa, niin äiti leipoi tavallista suuremman annoksen kaikkea, olihan talkooväkeä tulossa taloon. Silloin tuotiin suuri paha-ääninen ryskyksi kutsuttu puimakone ja maamoottori, jonka käyntiin yrittäminen oli näytelmä sinänsä. Maamoottorissa oli raskas ratas ja veivi, jota ruvettiin pyörittämään kiihtyvällä nopeudella kunnes maamoottori rupesi pelottavasti tärisemään ja harvakseltaan sanomaan: PUT PUT PUT…ja vesi moottorin saavissa alkoi höyryämään ja porskahtelemaan äkäisesti.
Siitä se työ lähti käyntiin, hevoskuormia viljaa ajettiin pelloilta puimapaikalle, ja toiset taas purkivat kuormaa ja hankosivat viljaa ryskyn uumeniin syötettäväksi. Pitkä päivä ahkeroitiin, jotta rysky pääsisi sitten tekemään samaa työtä seuraavaan taloon niin kauan kuin poutaa kesti. Välillä syötiin ja juotiin kahvia, ja äidin leipomukset katosivat nopsaan nälkäisiin suihin.
Puintipäivän työ oli niin pölyistä ja hikistä, että illalla oli pakko päästä saunaan vihtomaan kesällä tehdyillä saunavihdoilla ja elvyttelemään jäseniä seuraavaa työpäivää varten.
Vuodenajasta riippuen leipomispäivissä oli vähän eri vivahteita. Ennen pääsiäistä saatettiin vielä panna jälkilämpöön mämmiä tuohiropposessa paistumaan. Kesäkuumalla äiti siirsi leipomispäivää viileämmän ilman toivossa, mutta joskus oli pakko leipoa helteelläkin, kun leipä loppui. Silloin äiti laittoi lapset pihalle vahtimaan, etteivät kipinät vain sytyttäisi pärekattoa palamaan. Kun leivät olivat paistuneet, ne käärittiin pyyheliinoihin ja vietiin pärekorissa vilja-aittaan säilöön, missä ne säilyivät paremmin kuin eteisen kylmäkomerossa, jääkaappiahan ei vielä ollut.
Lämmin leipä maistui hyvältä lapsen suussa, varsinkin kun päälle pantiin nokare kotonakirnuttua voita. Keväällä sai juoda joskus kahvikupista koivun mahlaa palan painikkeeksi. Siinä sitä syötiin rieskaleipää. Aurinko paistoi, jossain tuoksui heikosti savulta. Naapurin isäntä poltti sysiä, niitä tarvittiin pajaan raudan takomista varten. Jossain oli joskus tervahautakin, missä poltettiin tervaa, mitä käytettiin puisten tarvekalujen, rekien ja kärryjen tervaamiseen.
Leipomisen jälkeen, kun oma puunkantourakka oli tehty ja lämpiäiset saatu, lapset menivät kiikkumaan lammashakaan. Suuren koivun oksaan oli tehty narukiikku, jonka ylle koivunoksat somasti valuivat. Lampaat katselivat pientä kiikkujaa laiskanlokoisasti lähekkäin maaten. Syksyllä noiden isojen koivujen maahan pudonneista keltaisista lehdistä tehtiin suuria kasoja, joiden sisään saattoi leikeissä mennä piiloon mustista pienistä lampaanpapanoista välittämättä…nehän olivat ihan vaan sisu-pastillin näköisiä. Ei kai siihen aikaan muita pastilleja ollutkaan kuin Sisua ja Suloa ja niitä irrallaan myytäviä soikeita piparminttupastilleja…. ei ainakaan meillä.
Ei nyt kuitenkaan tullut niitä ”luomusisupastilleja” maisteltua, vaikka yhdennäköisyys olikin ilmeinen…Symbioosissa luonnon kanssa elettiin kaiken aikaa, ja siitä kasvoi tuo ikuinen rakkaus luontoon. Olivat ne aikoja.