Vieraskynä: Vanhan ajan säästövinkkejä: Ennen TV:tä

Lapset askaroivat 50-luvun alussa

Mitä kaikkea lapset askaroivatkaan ennen vanhaan silloin, kun ei vielä ollut televisioita, videoita ja tietokonepelejä. Ei aika tullut silloinkaan pitkäksi. Monenlaista  puuhaa aikuiset antoivat tehtäväksi. Ja vaikkei kaikki työ aina ihan mieluista ollutkaan, niin se tehtiin mukisematta. Systeemi oli sellainen, että tehtiin  vastaan sanomatta, mitä aikuiset käskivät, miellytti tai ei.

Lapsille sopivia puuhia olivat esimerkiksi kanojen ruokkiminen, munien kokoaminen pesistä, kasvimaan kitkeminen ja saviheinän nyhtäminen perunamaasta. Vettä sai pumpata  raskaalla käsipumpulla karjakeittiöön ja saunaan. Heinäaikaan sai haravoida pellon pientareita, ja sama toistui elopellolla ohria ja kauraa seivästettäessä.

Tiskata sai pienestä pitäen. Kesäaamuisin äiti herätti viemään lehmiä laitumelle navetasta, missä ne olivat yön ja lypsyjen ajan.

Tien varrelta poimittiin mansikoita ja mesimarjoja. Ne tienvierustat olivat vähän toisenlaisia kuin nykyään, sillä kesän mittaan syrjäseuduilla saattoi vain muutama auto ajaa tietä pitkin, joten mansikat olivat varmasti puhtaita. Metsästä poimittiin mustikoita ja puolukoita, hyvinä marjakesinä jopa myyntiin, ja siitä saatiin  omalla ahkeruudella se lasten ”viikkoraha”.

Puiden kantaminen halkoliiteristä sisälle oli myös sopivaa lasten puuhaa, ja lauantaisin äiti laittoi pyyhkimään tuoleja ja luutuamaan lattioita, tekemään taloa puhtaaksi sunnuntaita varten. Toisinaan sai mennä paimentamaan lehmiä, kun heinät oli korjattu, ja  pelto alkoi sitten kasvaa tuoretta heinää. Koska se ei ollut varsinainen laidun, niin siinä ei ollut myöskään aitoja, joten lehmiä piti paimentaa, etteivät ne eksyisi omille teilleen

Kyllä leikeillekin jäi aikaa.  Toisinaan kun kävi muita lapsia kylässä, leikittiin ”kymmenen tikkua laudalla” ja piilosilla oloa. Pelattiin neljää maalia ja hypittiin ”harakkaa” . joskus käytiin pyhäkoulussakin.

Koulussa oli kirjasto, mistä sai kerran viikossa lainata kirjoja. Opettaja tosin kontrolloi, että mukaan lähti vain lukijan ikäkaudelle sopivia kirjoja.

Vähän isompana sai ruveta käymään kylän kirjastossa, mikä oikeastaan oli vain iso kaappi täynnä kirjoja erään talon kamarissa.

Kerran vanhemmat tilasivat laatikollisen jotakin loppuunmyyntivarastoa, mistä riitti lukemista pitkäksi aikaa. Jonakin vuonna opettaja piti koulussa myös kerran viikossa jonkinlaista kerhon tapaista ”Toivonliittoa”.

Kouluiässä sai käsityötaidon kehittyessä jo huruutella kotona vanhalla singerillä flanellikankaasta alusvaatteita miesväelle. Kylän sekatavarakaupasta ostettiin pakka flanellikangasta, mistä sitten leikattiin pitkähihaisia paitoja ja housuja.

Syksyisin ja talvisin  piti opetella kutomista, talveksihan täytyi saada kaikille lämpimiä villasukkia ja  lapasia. Opittiin siis ”kantapään kautta”, kun äiti opetti, miten tehdään kantapään kavennukset sukkaan,  ja taidon lisääntyessä tehtiin jo vähän muutakin kuin sukkia ja lapasia.

Villalangan synty tapahtui jotenkin  salaperäisen selittämättömästi:  Ensin keväällä, kun lampaat olivat lähdössä kesälaitumilleen, äiti otti jokaisen lampaan vuorollaan käsittelyyn ja leikkasi keritsimillä villat koriin. Keväällä se tehtiin sen takia, että talvella turkki oli ilmeisen tehokas lämmityskeino itse lampaallekin kylmässä lampolassa. Keritsemispenkillä lampaat makasivat sätkytellen ja tilanteesta ilmeisen hölmistyneinä äidin lujassa otteessa. Sitten kun ne pääsivät siitä pois, ne olivat hieman hämmentyneitä  ja alastoman näköisiä menetettyään pörröisen lämpimän villansa. Villat laitettiin postissa tai linja-autossa karstattavaksi ja kehrättäväksi jonnekin muualle, sitten ne palasivat harmaina lankavyyhteinä takaisin, mitkä me lapset saimme sitten keriä keriksi. Joskus aikaisempina vuosina villat kehrättiin itse langoiksi  hurisevalla rukilla, kun villa palasi hahtuvaisiksi levyiksi karstattuna kotiin.

Mielekästä puuhaa siis riitti, missähän välissä televisiota olisi ehtinytkään katsella.  Onneksi sitä ei vielä silloin ollut keksitty. Tai jossain Amerikassa olikin jo ”näköradio”, mutta ei vielä meillä.

Iltaisin luettiin kirjoja, jos vapaa-aikaa jäi, vaikka äiti usein ajoikin nukkumaan ilmoittaen, että ”nukkuminen on lapsille kuin panisi rahaa pankkiin”…Eipä olisi malttanut, koska läksyt luettiin heti koulusta tultua, ja iltasella sitten  olivat vuorossa muut mukavammat kirjat, seikkailu-tai intiaanikirjat.

Nykyaikaan verrattuna työn osuus lasten elämässä oli suuri. Toisaalta siinä oppi tekemään monenlaisia asioita, joista on ollut hyötyä aikuisena. Ja verrattuna johonkin kaukaiseen maahan, missä lapset joutuvat joissain paikoissa tekemään raskasta ja vaarallista yksitoikkoista tehdastyötä päivästä toiseen, niin ei se ollut kuitenkaan samanlaista raatamista. Ajatelkaa nyt kananmunien keräämistä kanojen pesistä, kuinka jännittävää se oli…Onko kana pesässä? Jos on,  saako kanamunan otettua sieltä ilman, että se nokkaisee nokallaan pientä kättä?  Pysyykö muna ehjänä pesästä koriin asti? Sehän oli jännittävää puuhaa, jossa työ ja leikki yhdistyivät. Puhumattakaan, kuinka mukava oli katsella pieni herttaisia keltaisia tipupalleroita, joita  sai ruokkia, kun ne piipittelivät lämpölampun alla. Siellä pienen pienessä kanalassa ne pienet kananpojat opettelivat omaa vanhanaikaista elämäänsä  ilman EU-tukia ja direktiivejä ja aikuiseksi tultuaan munivat  varmaan vielä maukkaampia muniakin kuin nykykanat. Saivathan ne kuopia ja rapsutella ympäristössä todella vapaina, ainakin niin kauan kunnes joku aikuinen kyllästyi ”liukumiinoihin” ja rakensi ulos suuren verkkoaitauksen. Aitaus oli kyllä niin suuri, koska siellä kasvoi puitakin, että ”vapaan kanan ” munia ne munivat senkin jälkeen.

Vieraskynä, Wanhan ajan säästövinkkejä: Heinäntekoa

Heinäntekoa muutama vuosikymmen sitten

Sodan jälkeen yritettiin kovasti.  Viljelysmaata raivattiin ja taloja rakennettiin, vaikka tarvikkeita  ei ollut runsaasti kaupoissa. Pienimpäänkin tölliin virisi uusi elämänusko rauhan vihdoin tultua. Karjaa lisättiin, vaikka peltomaa tarvittiin suureksi osaksi viljakasveille. Rehun riittämiseksi oli siis vieläkin mentävä luonnonniityille, kuten esi-isät tekivät silloin aikoinaan, kun kylvöheinä ei vielä ollut tullut maatalouden kuvioihin mukaan. Heinän viljeleminenhän yleistyi pikku hiljaa vasta 1900–luvun alkupuolelta lähtien, sitä ennen eläinten heinät talven varalle niitettiin näiltä luonnonniityiltä sekä  aho- ja joutomailta.

Luonnonniityt sijaitsivat usein joen tai isomman ojan varrella.  Rannoilla kasvoi runsaasti heinää ja yrttejä. Niityt sijaitsivat toisinaan pitkienkin matkojen takana .  Vaellettiin pitkin ojanvarsia, rämeen pitkospuita tai vantteran kangasmetsän lävitse.  Metsäpolkuja pitkin oli hyvä tallustella  eväsreppua, haravia ja viikatteita kantaen.

Perillä heinät niitettiin ensin viikatteella ”luovoiksi”, jotka jätettiin kuivumaan aurinkoon toivoen ettei sade eikä ukkonen yllättäisi . Viikate terotettiin aina väliin hiomakivellä eli liipalla, joka kalkatti kuin jokin metsän  lintu. Lapset saivat haravoida heinänkorret pikku joen ja sivuojien kiemurtelevilta varsilta luokoihin, niin että joka korsi tuli mukaan. Se oli lapsista uuvuttavaa, tylsää ja raskasta työtä, muistuttaen kaleeriorjien yksitoikkoista pakkotyötä, mutta ilmeisesti  se oli aika kasvattavaa myös. Tuli opittua kantapään kautta, että tylsemmätkin työt on tehtävä loppuun.  Ei  tehnyt mieli kokeilla, mitä olisi ollut seurauksena, jos olisi jättänyt työt  tekemättä.

Kun luovot olivat kuivuneet, ne haravoitiin kasoihin, joista tehtiin maahan asetetun takkavihdaksen päälle suuria taakkoja.   Ne  ”takat” miesväki sitten selässään  kantoi latoon sen jälkeen kun heinäkasa oli takkavihdalla kiristetty tiukalle niin että se pysyi koossa. Maa oli kuoppaista, sillä eihän sitä äestetty koskaan, joten oli varsinaista taiteilua saada takka perille.  Usein se pään päällä keikkuva heinäkuorma oli niin iso, että se haittasi näkyvyyttäkin. Niitty kihisi paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä, mutta sääskiöljy auttoi aina selviytymään jonkin aikaa ilman puremia.

Sitten kun lato alkoi täyttyä, niin jonkun piti mennä polkemaan heiniä, jotta ne menisivät pienempään tilaan. No, sekin oli lapsille sopivaa hommaa. Kuumassa ladossa heinät ja yritit pölisivät, ja pöly meni kurkkuun. Kaiken lisäksi terävät heinät raapivat ihoa naarmuille, jotka sitten kirvelivät hien valuessa yltä ja päältä.  Heinissä oli kyllä hauska pomppia, joskin se oli huomattavasti  raskaampaa kuin nykyajan trampoliineilla pomppiminen.

Missään ei ruoka- ja kahvitauon paikka ollut niin odotettu kuin siellä heinäpellolla lapsena. Ojissa kasvoi ulpukoita  ja niillä saattoi leikkiä,  ne olivat kuin keltaisia pieniä possuja, kun nyppi terälehdet pois.  Niitä sitten sieltä ojasta haravalla vedettiin niin että pitkät varret katkesivat. Kotiinkin niitä tuli vietyä, vaikka ne kuivuttuaan menettivätkin vähän pyöreyttään.

En  muista, että heinää siellä luonnonniityillä olisi juuri seivästetty. Ehkä se heinä oli niin yrttipitoista, että heinät olisivat seipäillä vain tunkkaantuneet. Kodin lähellä heinät pistettiin seipäille, ja siellä ne sentään voitiin ajaa hevosella latoon sitten aikanaan, ainakin niissä talouksissa, missä hevonen oli. Tulihan niitä traktoreitakin sitten kun elämä vaurastui ja pääsi kuosilleen.  Mutta se oli jo toista aikaa ja toista elämää. Tänä päivänä on valkeita muovisia isoja heinätäytteisiä pallukoita niityn laidassa heinäseipäiden ja latojen asemasta. Tuskinpa  niistä maalataan tauluja kuten heinäpelloista ennen tehtiin. Visuaalisuus on siis hieman kärsinyt.

Kaukana on jo tuo aika ja  monelle tuo vanhan ajan heinänteko  on täysin tuntematonta perinnettä.  Jos nyt kysyy joltakin nuorelta, mikä on takkavihta, hän pudistelee päätään ja sanoo:” Eipä tule mieleen”.  Niinpä niin… se on koneaikaa nyt.

Vieraskynä, Wanhan ajan säästövinkkejä: Pyykkipäivä

Pyykkipäivä kauan sitten

Pyykinpesu on nykyään niin helppoa, että nuorempien ihmisten on vaikea kuvitella, kuinka työlästä se oli ennen näitä automaattipesukoneita, linkoja ja kuivaustorneja. Omasta lapsuudestani muistan yhtä ja toista siitä raskaasta työstä, vaikka en ole edes mitenkään vanha, no sitä suuren suurta ikäluokkaa vaan…

Pyykkilauta oli se tärkeä apuväline, jolla likaisetkin työvaatteet sai puhtaiksi hankaamalla niitä saippuavedessä laudan aaltomaista pintaa vasten. Talvisaikaan pyykki pestiin karjakeittiössä, ja pestyt vaatteet vietiin sitten kelkalla kaivolle, missä huuhtelu suoritettiin jäisellä kaivovedellä.

Siitä hyytävän kylmästä vedestä vaatteet väännettiin käsin seuraavaa huuhtelua varten ja lopuksi sitten liiat vedet pois, jotta vaatteet voisi ripustaa ullakolle kuivumaan.  Siellä ne äkkiä jäätyivät tönköiksi peltipaidoiksi ja housuiksi. Kyllä rupesi käsivarsissa suonta vetämään, kun äidin apuna yritti sitten vähän isompana väännellä raskaita vaatteita. Jos talvella vesi uhkasi loppua kaivosta , niin silloin pyykkiveden joutui sulattamaan lumesta.  Jos  taasen vesi meni vähiin kesällä, niin silloin ajettiin saavit ja pyykit ns. ”pyykkiroopille”.  Se oli kaivanto, mistä oli ajettu pelloille maanparannussavea, ja siellä oli kesälläkin vettä. Pyykkiroopin rannalla  oli suuri musta muuripata, jonka alle kerättiin risuja,  käpyjä, ja kuivia keloja .  Sitten vesi lämmitettiin kiehuvaksi  ja pantiin lakanat sekaan saippuan kanssa.  Keitosta  hämmenneltiin puisella ”pyykkikorennolla”.  Lapsena siellä  pyykkipaikalla oli hauska leikkiä.  Pieni mutkitteleva oja virtasi suurten kuusten pimennossa . Oli kasoittain käpylehmiä ja kaikenlaisia kukkivia kasveja. Kukaan ei ohjannut toimintaa, ihan itse sai miettiä, mitä niillä kävyillä ja oksilla leikkisi. Se tuntui retkeltä, vaikka en muista, että eväitä olisi ollut mukana.

Kun pyykit oli pesty ja huuhdeltu, niin sitten ajettiin taas saavit ja puhtaat pyykit kotiin,  ja ripustettiin vaatteet narulle kuivumaan. Kovin työlästä se oli, mutta  kun se oli ainoa tapa saada puhtaita vaatteita, niin pakko se oli tehdä  miten pystyi niillä keinoilla, mitä siihen aikaan oli käytettävissä.

Myöhemmin sitten kun taloon saatiin sähköt, ilmestyi jossain vaiheessa pulsaattoripesukonekin, joka ihan itsekseen sähkön avulla pyöritteli vaatteita. Kuuma vesi piti tietysti panna sinne ensin.  Ei se vielä niin edistyksellinen ollut, että olisi itse osannut vettä lämmittää. Mutta kuitenkin se oli suuri helpotus, kun ei enää tarvinnut pyykkilautaa käyttää. Vesi väännettiin vaatteista pois kammella pyöritettävän telan avulla, ja koneen sisältä laskettiin letkun avulla saippuavesi pois.  Sen jälkeen huuhteluvedet kaadettiin koneeseen ja suoritettiin huuhtelut niin monta kertaa kuin oli tarpeen.  Välillä aina vaatteet kuljetettiin telan läpi,  ja sen jälkeen vedet pois ja uusi huuhtelu.

Nykypäivänä tuosta pyykkihommasta selvitään melkein vain nappia painamalla. Mutta eipä siitä jää lapsille sellaisia muistoja, mitä itselle jäi tuosta lapsuuden pyykkipäivästä; nuotion savu pyykkipadan alta, lintujen liverrys metsässä, metsän kukat ja mielikuvituksen luomat peikot ja menninkäiset puiden takana.  Olivat ne aikoja ne.

Vieraskynä, Wanhan ajan säästövinkkejä: Leipomispäivä

 

Leipomispäivä 1951…

Kerran viikossa leivottiin. Nyt oli se päivä. Alle kouluikäiset pienet  lapset saivat tehdä oman urakkansa. Siihen aikaan aika kului lapsillakin ilman televisiota ja videoita, ilman elämysmatkailua ja ulkopuolisia virikkeitä,  sillä aikuiset pitivät huolen siitä, että jokainen lapsi sai omalla tasollaan osallistua työntekoon.

Lasten tehtävänä oli kantaa liiteristä sylilliset koivuhalkoja uunin lämmitystä varten. Sisälle mennessä jalat pyyhittiin joko portaan edessä oleviin havuihin taikka sitten risuista koottuun porrasmattoon, joka oli sidottu rautalangalla, niin että se pysyi koossa.  Happaman leivän juuri säilyi suuressa kotitekoisessa puusaavissa, mikä oli sidottu kokoon sitkeillä kuorituilla pitkillä katajanoksilla tai juurilla. Jos lapsukainen sai terävästä halonsäleestä haavan käteensä, siihen pantiin parannusaineeksi pihkaa tai otettiin pihalta ratamon lehti haavan päälle.  Metsä oli siis ehtymätön aarreaitta ja tavaratalo maalaisympäristössä. Taikinajuurisaavia säilytettiin viileässä  hirsiaitassa,ja aitankin hirrenraot oli tilkitty sammaleella. Moneen tarkoitukseen metsästä siis löytyi tarveainetta marjojen, sienien ja puutavaran lisäksi.

Äiti leipoi samalla kertaa monenlaista, happamia suuria ruislimppuja, ohuempia rieskoja tai hiivaleipiä sekä viimeiseksi pullapitkoja.  Nuo isot taikinat vaativat suuren leipomisalustan, ja pirtin pitkä pöytälevy käännettiin vain toisin päin siksi aikaa, leipomisalusta oli siinä aina valmiina. Kun leivät oli leivottu, äiti lakaisi pöydän puhtaaksi jauhoista linnun siivellä.

Kun puut uunissa olivat palaneet hiillokseksi, äiti haki ulkoa uuniluudan, ja vettä täynnä olevan sinkkiämpärin. Uuniluudalla hän lakaisi hiilet hiilisäilöön, Luuta oli tehty tuoreista männyn oksista, ja kuumat hiilet mustuttivat ja kuumensivat sitä niin, että vähän väliä äidin piti kastaa se ämpäriin, missä se sihisi kuin noita-akan kissa veden jäähdyttäessä sitä.

Sitten leivät aseteltiin pitkävartisella puisella leivinlapiolla uuniin paistumaan. Kas kummaa, kun uuni oli aina sopivan lämpöinen, vaikka termostaatti olikin vain äidin päässä, kun hän arvioi leipomuksen suuruutta ja tarvittavaa puiden määrää siihen suhteutettuna.

Kun oli puima-aika tulossa, niin äiti leipoi  tavallista suuremman annoksen kaikkea, olihan talkooväkeä tulossa taloon. Silloin tuotiin suuri paha-ääninen ryskyksi kutsuttu puimakone ja maamoottori, jonka käyntiin yrittäminen oli näytelmä sinänsä.   Maamoottorissa oli raskas ratas ja veivi, jota ruvettiin pyörittämään kiihtyvällä nopeudella kunnes maamoottori rupesi  pelottavasti tärisemään ja harvakseltaan sanomaan: PUT PUT PUT…ja vesi moottorin saavissa alkoi höyryämään ja porskahtelemaan äkäisesti.

Siitä se työ lähti käyntiin, hevoskuormia viljaa ajettiin pelloilta puimapaikalle, ja toiset taas purkivat kuormaa ja hankosivat viljaa ryskyn uumeniin syötettäväksi. Pitkä päivä ahkeroitiin, jotta rysky pääsisi sitten tekemään samaa työtä seuraavaan taloon niin kauan kuin poutaa kesti.  Välillä syötiin ja juotiin kahvia,  ja äidin leipomukset katosivat nopsaan nälkäisiin suihin.

Puintipäivän työ oli niin pölyistä ja hikistä, että illalla oli pakko päästä saunaan vihtomaan kesällä tehdyillä saunavihdoilla ja elvyttelemään jäseniä seuraavaa työpäivää varten.

Vuodenajasta riippuen leipomispäivissä oli vähän eri vivahteita. Ennen pääsiäistä saatettiin vielä panna jälkilämpöön mämmiä tuohiropposessa paistumaan. Kesäkuumalla  äiti siirsi leipomispäivää viileämmän ilman toivossa, mutta joskus oli pakko leipoa helteelläkin, kun leipä loppui.  Silloin äiti laittoi lapset pihalle vahtimaan, etteivät kipinät vain sytyttäisi pärekattoa palamaan.  Kun leivät olivat paistuneet, ne käärittiin pyyheliinoihin ja vietiin pärekorissa vilja-aittaan säilöön, missä ne säilyivät paremmin kuin eteisen kylmäkomerossa, jääkaappiahan ei vielä ollut.

Lämmin leipä maistui hyvältä lapsen suussa, varsinkin kun päälle pantiin nokare kotonakirnuttua voita.  Keväällä sai juoda joskus  kahvikupista koivun mahlaa palan painikkeeksi.  Siinä sitä syötiin rieskaleipää. Aurinko paistoi, jossain tuoksui  heikosti savulta. Naapurin isäntä poltti sysiä, niitä tarvittiin pajaan raudan takomista varten. Jossain oli joskus tervahautakin, missä poltettiin tervaa, mitä käytettiin puisten tarvekalujen, rekien ja kärryjen tervaamiseen.

Leipomisen jälkeen, kun oma puunkantourakka oli tehty ja lämpiäiset saatu, lapset menivät kiikkumaan lammashakaan.  Suuren koivun oksaan oli tehty narukiikku, jonka ylle koivunoksat somasti valuivat. Lampaat katselivat pientä kiikkujaa laiskanlokoisasti lähekkäin maaten. Syksyllä noiden isojen koivujen maahan pudonneista keltaisista lehdistä tehtiin suuria kasoja, joiden sisään saattoi leikeissä mennä piiloon mustista pienistä lampaanpapanoista välittämättä…nehän olivat ihan vaan sisu-pastillin näköisiä.  Ei kai siihen aikaan muita pastilleja ollutkaan kuin Sisua ja Suloa ja niitä irrallaan myytäviä soikeita piparminttupastilleja…. ei ainakaan meillä.

Ei nyt kuitenkaan tullut niitä ”luomusisupastilleja” maisteltua, vaikka yhdennäköisyys olikin ilmeinen…Symbioosissa luonnon kanssa elettiin kaiken aikaa, ja siitä kasvoi tuo ikuinen rakkaus luontoon. Olivat ne aikoja.

Vieraskynä:Wanhan ajan säästövinkkejä: Opiskelijaelämää

Opiskelijaelämää  1965

Paljon parjatun suuren ikäluokan (suurin syy parjaukseen on kai se, että heitä on niin PALJON)  opiskelu oli säästäväisyyden läpitunkemaa. Opintotuki sai alkunsa v. 1972 vaikkakin valtion takaamia opintolainoja oli jo aikaisemmin, mutta nekin olivat aluksi harkinnanvaraisia.  Ennen siis elettiin opiskeluaika kesän tienesteillä,  ja riittiväthän ne aika pitkälle visusti eläen…

Kotoa otettiin mukaan maitohinkki ja rieskaleipää sekä perunoita, jotka riittivätkin puoli viikkoa ruuaksi. Olihan se tietysti vähän yksitoikkoista, mutta pari vuotta menee ihan aidan vitsaksena, niinhän sitä sanotaan.

Toisinaan käytiin syömässä Osuuskaupan ravintolassa, missä opiskelija sai halvalla ”puoli päivällistä”.

Päivällisessä oli vain se vika, että kun ravintola sijaitsi jonkinmoisen matkan päässä asunnosta, niin paluumatkalla oli jo usein uudelleen nälkä. Ehkä se ateria ei siis ollut kovin proteiinipitoinen ja täyttävä. Tosin paino-ongelmienkaan kanssa ei sitten tarvinnut huokailla, se hyvä puoli siinä oli.

Alkupalana oli kaksi isoa mautonta kuorittuna keitettyä perunaa ja pari sillinpalaa. Pääruokana taas pari perunaa ja muutama lihapulla ruskean kastikkeen kanssa ehkä suolakurkku- ja punajuuriviipaleella elävöitettynä.  Jälkiruuaksi oli laimeaa marjakeittoa.  Mutta hinta oli todella edullinen opiskelijan kukkarolle, eikä siihen aikaan nirsoiltu ruuan suhteen, kaikkeen oltiin totuttu.  Lasten kasvatuksessa kun oli  silloin tyylinä tasan kaksi vaihtoehtoa: totella tai totella…

Jääkaappia ei ollut, ikkunan väli toimi alkeellisena jääkaappina, kun siellä oli hiukan kylmempää kuin huoneessa.

Meikäläisen koulutasolla opiskelijaelämä oli  oikeastaan vain  läksyjen lukemista, siis suhteellisen halpaa huvia. Ei tarvinnut lävistellä itseään, kaikkien tukka oli luonnonvärinen.  Oltiin tyytyväisiä, kun vain oli vaatteita, merkkejä ei niissä tarvinnut olla. Nukkumaan mennessä rotat järsivät seinää (ihan oikeasti) vanhan kaksikerroksisen huvilan vinttihuoneen seinän takana.  Jännittävää ja hieman pelottavaa opiskelijaelämää siis!

Pientä ajanvietettä  antoi myös puilla toimivan kaminan lämmitys. Muita lämmityslaitteita huoneessa ei ollutkaan, ja aamuisin talvisaikaan sisälämpötila saattoi olla lähempänä nollaa kuin kahtakymmentä. Lämmitystyö kuului tietysti vuokralaiselle.  Kaminan päällä oli sentään levy, jolla saattoi keittää kuoriperunoita tai teetä silloin kun lämmitettiin.  Pesumahdollisuutena oli  vain WC. Mutta emme kuitenkaan osanneet valittaa olojamme ja vaatia oikeuksiamme. Itsehän olimme ängenneet tuolle opintielle kauppakouluun, jonka selvitettyämme maailma olisi avoinna edessämme kaikkine mahdollisuuksineen. Opiskelu antaisi meille enemmän vaihtoehtoja, muitakin kuin Ruotsiin lähtemisen. Matematiikan tunnilla veivattiin laskuja tyyliin ”numerot koneeseen-pyöritys kammesta” aavistamatta ollenkaan, että tulee olemaan tietokoneita, joiden kanssa myöhemmin työskennellään…tuolla veivi-kampi-pyöritys-laskukoneopilla .

Kovin paljon aikaa koulussa käytettiin puntien, shillinkien, paunojen ja naulojen ym.  kaikenlaisiin laskutoimituksiin murtoluvuilla ja ilman.  Luultavasti kauppakoulun kauppamatematiikan opettaja oli joko sadisti tai sitten  hän oletti Suomen käyvän tulevaisuudessa ainoastaan kahdenvälistä kauppaa Englannin kanssa, kun hän niin rakasti englantilaista mittajärjestelmää.

Tuo aika on menneisyyttä nyt,  ja tuntuu  joskus haikealta muistella kaikkea. Olimme kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä, elämä tuntui hiljaiselta ja rauhalliselta. Olivat ne aikoja ne.

Myyjistä

Googlasin internetistä Googlen kuvahaulla sanat salesman ja saleswoman. Ainakin Googlen etusivulla miespuoliset myyjät esitetään lähes poikkeuksetta jonkun sortin helppoheikkinä tai ainakin sen näköisenä, jonka kanssa en kauhean mieluusti hieroisi kauppoja. Sanalla saleswoman sen sijaan löytyy hyvin kauniita jakkupukuisia business-ammattilaisia.
Varmasti jokainen on etelän lomamatkoillaan törmännyt kaikenlaisiin huijarimyyjiin, jotka tarttuvat kiinni vaaleaihoisiin turisteihin, joille tinkiminen on outoa. Mitä vaaleampi iho, sitä enemmän pystyy pyytämään, koska vähän aikaa lomakohteessa ollut turisti ei ole vielä oppinut lomakohteensa hintatasoa. Varsinkin arabimaissa kulttuuriin myös kuuluu se, että kauppoihin ei mennä vain hypistelemään tavaroita vaan mikäli menet kauppaan, myydä voi odottaa sinun yleensä ostavan jotain. ”Special price for you, normal price 50 euros, special price today only 60 euros” :)
Osaavat ne myyjät Suomessakin. Pankkitoimihenkilöiden tehtävä on myydä myydä ja myydä. Mikäli käyt pankissa asioilla pankkivirkailija näkee koneeltaan millainen taloudelllinen tilanteesi on ja ennen kaikkea paljonko sinulla on tilillä rahaa. Mikäli tililläsi sattuu olemaan hieman pesämunaa alkaa armoton rahastojen ja eläkevakuutusten kauppaaminen, sillä näistä pankin ja myyjän provisiot ovat korkeimmat. Tämä kaupittelu voi tulla yllättäen pankin asiakkaalle..ja kas nopeasti on vanhempi muori puhuttu ympäri ja saatu hänet sijoittamaan kuukausittainen määrä eläkevakuutukseen tai yhdistelmärahastoon, joska pankki saa yleensä myyntipalkkion, vuosittaisen hallinnointipalkkion ja lunastuspalkkion.
Itse olen joka tilanteessa valmistautunut kaiken maailman kauppiaisiin..myös yllättäviin sellaisiin. Yllättävistä kauppiaista täytyy mainita ovelta ovelle kauppiaat ja puhelinmyyjät. Oma lukunsa on sitten rihkamaan kaupittelevat romanialaiset, joita saa varoa ihan oikeasti. Mielestäni näistä kaikkein hauskimpia tapauksia ovat puhelinmyyjät. Itse olen kieltänyt puhelinmyynnin lähinnä sen takia että ajan tällä hetkellä paljon autoa, ja jo liikenneturvallisuuden kannalta yritän varoa kännykkään puhumista autosta. Toisekseen ei ole kiva olla lomalla ja maksaa ulkomaanpuheluja, kun joku innokas puhelinmyyjä yrittää kaupata jotain juorulehteä. Tästä johtuen harva puhelinmyyjä enää soittaa minulle, mutta mikäli joku soittaa niin sanon että olen kieltänyt puhelinmarkkinoinnin niin tällöin puhelu loppuu kohteliaasti pahoitteluun. Toisinaan juksaan puhelinmyyjiä sanomalla jotain tyyliin, että ulosottomies on sanonut, että en saa ostaa enää yhtään mitään vaikka näin ei asianlaita todellakaan ole. Jotkut tästä huolimatta jatkavat jutustelua ja koettavat selvittää olisiko minulle kuitenkin myytävillä jotakin.
Puhelinmyyjiä juksataan varmasti vaikka minkälaisilla verukkeilla ja he oppivatkin nopeasti huomaamaan minkälaisen asiakkaan kanssa ovat tekemisissä. Varsin suuri osa puhelinmyyjien palkasta koostuu useissa firvoissa provisioista onnistuneiden myyntien mukaan, eikä siks ole heidänkään etu jutella pitkään sellaisten ihmisten kanssa, joista he huomaavat että kauppoja ei tule. Eräs ihmisryhmä on omistautunut kiusaamaan puhelinmyyjiä. Puhelinmyyjiä kiusataan mm. teeskentelemällä ulkomaalaista tai sitten kysellään pitkään ja hartaasti yksityiskohtia myytävistä tuotteita ilman mitään tarkoitusta ostaa tuotetta. Joillakin on sitten vain tapana laittaa luuri pöydälle ja antaa myyjän pölistä itsekseen siihen asti kunnes lopulta huomaa ettei kukaan ole enää langan päässä :). Itse olen liian kiltti että viitsit alkaa ketään, varsinkaan taskurahoja tienaavia opiskelijoita, alkaa kiusaamaan, mutta toisinaan meinaa kyllä mennä hermot varsinkin yrittäjille hakemistopalveluja kauppaavien myyjien kanssa. Nopeimmat myyjät ovat väkisin lyömässä kauppoja lukkoon ennen kuin ehtii edes kissaa sanoa. Olen sitten aina hädissään yrittänyt huutaa väliin että ei ei ei ei ei ei.
Minulla on pienenpieni toiminimi mm. tämän blogin takia. Heti kun rekisteröin toiminimen maistraattiin alko kauhea soittoruma. Kymmenet nettihakemistot alkoivat kaupata kauhean kalliita mainospaikkoja hakemistoissa. Osa näistä hakemistoyrityksistä on vieläpä todella harhaanjohtavan nimisiä. Internetistä googlaamalla esim. sanoilla ”yrittäjät hakemisto huijaus” löytyy varmasti paljon juttuja näistä huijareista. Monta tämmöistä huijausta on viety tai ollaan viemässä oikeuteen asti. Parasta ja halvinta mainosta on vain tehdä selkeät kotisivut ja optimoida ne niin hyvin, että ne löytyvät internetin hakukoneilla.
Millainen sitten on hyvä myyjä. Mielestäni hyvä myyjä on sellainen, joka kuuntelee asiakkaan tarpeet ja hintatason rauhassa mitään tuputtamatta ja keksii sitten ammattitaitoaan hyödyntäen parhaan ratkaisun minkä voi myydä asiakkaalle. Tässä on edellytyksenä että myyjä tuntee tuotteet, joita on myymässä. On hyvä tuntea oman firman tuotteet, mutta myös kilpailijoiden tuotteet, jotta on vertailupohjaa. Mielestäni hyvään myyntitapahtumaan kuuluu myös jälkityö varsinkin isommissa ostoksissa. Eli kun asiakas on ostanut jonkun isomman tuotteen, kuten auton, niin myyjä ei tämän jälkeen katoa kuin pieru Saharaan, vaan mielestäni myyjä voisi olla kaupankin jälkeen yhteyksissä asiakkaaseen ja kysellä miten tuote on pelannut yms. Hyvä myyjä on myös motivoitunut ja ahkera. Ei anna kovin mahtavaa kuvaa firmasta mikäli myyjät ikään kuin välttelevät asiakasta. Tai kun asiakas soittaa firmaan kysyäkseen jotain, niin myyjä antaa ymmärtää että ”on vain töissä täällä”. Ainakin muutamassa autoliikkeessä näin on tapahtunut. Mielestäni hyvä myyjä on myös asianmukaiseti pukeutunut. Asianmukainen pukeutuminen vaihtelee tietenkin toimialoittain.
Juttu jatkuu…

Ekosähköä

Ekosähköstä ja uusiuvista energianlähteistä.
 
Tuulivoimalasta ei vedetä sähköjohtoja ympäristöystävällisen sähköon ostajalle, joten kaikki sähkö mitä jokaisen pistorasiasta tulee on sekoitusta monista eri tuotantotavoista, kuten vesivoimaa, tuontisähköä, ydinvoimaa jne. Uusiutuvaa energiaa tuottavat sähköyhtiöt eivät voi kuitenkaan myydä enempää uusiutuvilla energialla tuotettua sähköä, kuin sen verran minkä verran niillä on uusiutuvien energian tuotantoa. Mikäli kaikki ihmiset ostaisivat uusiutuvaa energiaa, niin sähkön tuottajat joutuisivat investoimaan lisäkapasiteettiin. Muuten he menettäisivät asiakkaita muille firmoille. Juuri tämän takia ekosähkö on ympäristöystävällistä, sillä jos niin monet haluavat sitä ostaa että sitä ei riitä kaikille, on sähköyhtiöiden rakennettava sitä lisää tai myytävä ei-oota. Toisaalta vaikka kukaan ei ostaisi ympäristöystävällistä sähköä niin siitä huolimatta nykyiset uusiutuvilla energianlähteillä toimivat voimalaitokset jauhaisivat sähköä, jolloin ”ekosähköä” myytäisiin vähän kaikille sähköyhtiön asiakkaille, vaikka he eivät sitä haluaisikaan. Jollain energiayhtiöilä ekosähköstä perittävä lisämaksu puolestaan suunnataan ympäristölle hyödyllisiin kohteisiin, joten siinäkin mielessä ekosähkön ostaja tekee ympäristöteon, jolloin ostaja saa oikeasti vastinetta hieman kalliimmalle sähkölleen.
Kuluttajien lisäksi myös valtio tulee uusiutuvan energian tuotantoa veroilla ja syöttötariffeilla. Syöttötariffi on valtion säätämä sähkön takuuhinta uusiutuvan energian tuottajille. Mikäli sähkön markkinahinta on syöttötariffia matalampi, valtio maksaa sähkön tuottajalle hintojen välisen erotuksen. Syöttötariffien tarjoama takuuhinta, rohkaisee myös uusien alan yrityksien perustamista. Syöttötariffin kulut kerätään kuluttajilta sähkölaskussa.
Suomessa on vireillä paljon suunnitelmia uusiutuvan energian lisäämiseksi. Remonttien yhteydessä vesivoiman kapasiteettia ja hyötysuhdetta voidaan lisätä rakentamatta sinällään mitään uutta. Patoaltailla voidaan lisätä säätövoimaa ja kaukolämpölaitoksissa biopolttoaineet kuten puun hake on alkanut vähitellen korvaamaan mm. öljyä.
Ympäristöystävällistäkin sähköä parempi on säästää sähköä.