Saasto.fi Säästövinkkejä

Heinäntekoa muutama vuosikymmen sitten

Sodan jälkeen yritettiin kovasti.  Viljelysmaata raivattiin ja taloja rakennettiin, vaikka tarvikkeita  ei ollut runsaasti kaupoissa. Pienimpäänkin tölliin virisi uusi elämänusko rauhan vihdoin tultua. Karjaa lisättiin, vaikka peltomaa tarvittiin suureksi osaksi viljakasveille. Rehun riittämiseksi oli siis vieläkin mentävä luonnonniityille, kuten esi-isät tekivät silloin aikoinaan, kun kylvöheinä ei vielä ollut tullut maatalouden kuvioihin mukaan. Heinän viljeleminenhän yleistyi pikku hiljaa vasta 1900–luvun alkupuolelta lähtien, sitä ennen eläinten heinät talven varalle niitettiin näiltä luonnonniityiltä sekä  aho- ja joutomailta.

Luonnonniityt sijaitsivat usein joen tai isomman ojan varrella.  Rannoilla kasvoi runsaasti heinää ja yrttejä. Niityt sijaitsivat toisinaan pitkienkin matkojen takana .  Vaellettiin pitkin ojanvarsia, rämeen pitkospuita tai vantteran kangasmetsän lävitse.  Metsäpolkuja pitkin oli hyvä tallustella  eväsreppua, haravia ja viikatteita kantaen.

Perillä heinät niitettiin ensin viikatteella ”luovoiksi”, jotka jätettiin kuivumaan aurinkoon toivoen ettei sade eikä ukkonen yllättäisi . Viikate terotettiin aina väliin hiomakivellä eli liipalla, joka kalkatti kuin jokin metsän  lintu. Lapset saivat haravoida heinänkorret pikku joen ja sivuojien kiemurtelevilta varsilta luokoihin, niin että joka korsi tuli mukaan. Se oli lapsista uuvuttavaa, tylsää ja raskasta työtä, muistuttaen kaleeriorjien yksitoikkoista pakkotyötä, mutta ilmeisesti  se oli aika kasvattavaa myös. Tuli opittua kantapään kautta, että tylsemmätkin työt on tehtävä loppuun.  Ei  tehnyt mieli kokeilla, mitä olisi ollut seurauksena, jos olisi jättänyt työt  tekemättä.

Kun luovot olivat kuivuneet, ne haravoitiin kasoihin, joista tehtiin maahan asetetun takkavihdaksen päälle suuria taakkoja.   Ne  ”takat” miesväki sitten selässään  kantoi latoon sen jälkeen kun heinäkasa oli takkavihdalla kiristetty tiukalle niin että se pysyi koossa. Maa oli kuoppaista, sillä eihän sitä äestetty koskaan, joten oli varsinaista taiteilua saada takka perille.  Usein se pään päällä keikkuva heinäkuorma oli niin iso, että se haittasi näkyvyyttäkin. Niitty kihisi paarmoja, kärpäsiä ja hyttysiä, mutta sääskiöljy auttoi aina selviytymään jonkin aikaa ilman puremia.

Sitten kun lato alkoi täyttyä, niin jonkun piti mennä polkemaan heiniä, jotta ne menisivät pienempään tilaan. No, sekin oli lapsille sopivaa hommaa. Kuumassa ladossa heinät ja yritit pölisivät, ja pöly meni kurkkuun. Kaiken lisäksi terävät heinät raapivat ihoa naarmuille, jotka sitten kirvelivät hien valuessa yltä ja päältä.  Heinissä oli kyllä hauska pomppia, joskin se oli huomattavasti  raskaampaa kuin nykyajan trampoliineilla pomppiminen.

Missään ei ruoka- ja kahvitauon paikka ollut niin odotettu kuin siellä heinäpellolla lapsena. Ojissa kasvoi ulpukoita  ja niillä saattoi leikkiä,  ne olivat kuin keltaisia pieniä possuja, kun nyppi terälehdet pois.  Niitä sitten sieltä ojasta haravalla vedettiin niin että pitkät varret katkesivat. Kotiinkin niitä tuli vietyä, vaikka ne kuivuttuaan menettivätkin vähän pyöreyttään.

En  muista, että heinää siellä luonnonniityillä olisi juuri seivästetty. Ehkä se heinä oli niin yrttipitoista, että heinät olisivat seipäillä vain tunkkaantuneet. Kodin lähellä heinät pistettiin seipäille, ja siellä ne sentään voitiin ajaa hevosella latoon sitten aikanaan, ainakin niissä talouksissa, missä hevonen oli. Tulihan niitä traktoreitakin sitten kun elämä vaurastui ja pääsi kuosilleen.  Mutta se oli jo toista aikaa ja toista elämää. Tänä päivänä on valkeita muovisia isoja heinätäytteisiä pallukoita niityn laidassa heinäseipäiden ja latojen asemasta. Tuskinpa  niistä maalataan tauluja kuten heinäpelloista ennen tehtiin. Visuaalisuus on siis hieman kärsinyt.

Kaukana on jo tuo aika ja  monelle tuo vanhan ajan heinänteko  on täysin tuntematonta perinnettä.  Jos nyt kysyy joltakin nuorelta, mikä on takkavihta, hän pudistelee päätään ja sanoo:” Eipä tule mieleen”.  Niinpä niin… se on koneaikaa nyt.

Pyykkipäivä kauan sitten

Pyykinpesu on nykyään niin helppoa, että nuorempien ihmisten on vaikea kuvitella, kuinka työlästä se oli ennen näitä automaattipesukoneita, linkoja ja kuivaustorneja. Omasta lapsuudestani muistan yhtä ja toista siitä raskaasta työstä, vaikka en ole edes mitenkään vanha, no sitä suuren suurta ikäluokkaa vaan…

Pyykkilauta oli se tärkeä apuväline, jolla likaisetkin työvaatteet sai puhtaiksi hankaamalla niitä saippuavedessä laudan aaltomaista pintaa vasten. Talvisaikaan pyykki pestiin karjakeittiössä, ja pestyt vaatteet vietiin sitten kelkalla kaivolle, missä huuhtelu suoritettiin jäisellä kaivovedellä.

Siitä hyytävän kylmästä vedestä vaatteet väännettiin käsin seuraavaa huuhtelua varten ja lopuksi sitten liiat vedet pois, jotta vaatteet voisi ripustaa ullakolle kuivumaan.  Siellä ne äkkiä jäätyivät tönköiksi peltipaidoiksi ja housuiksi. Kyllä rupesi käsivarsissa suonta vetämään, kun äidin apuna yritti sitten vähän isompana väännellä raskaita vaatteita. Jos talvella vesi uhkasi loppua kaivosta , niin silloin pyykkiveden joutui sulattamaan lumesta.  Jos  taasen vesi meni vähiin kesällä, niin silloin ajettiin saavit ja pyykit ns. ”pyykkiroopille”.  Se oli kaivanto, mistä oli ajettu pelloille maanparannussavea, ja siellä oli kesälläkin vettä. Pyykkiroopin rannalla  oli suuri musta muuripata, jonka alle kerättiin risuja,  käpyjä, ja kuivia keloja .  Sitten vesi lämmitettiin kiehuvaksi  ja pantiin lakanat sekaan saippuan kanssa.  Keitosta  hämmenneltiin puisella ”pyykkikorennolla”.  Lapsena siellä  pyykkipaikalla oli hauska leikkiä.  Pieni mutkitteleva oja virtasi suurten kuusten pimennossa . Oli kasoittain käpylehmiä ja kaikenlaisia kukkivia kasveja. Kukaan ei ohjannut toimintaa, ihan itse sai miettiä, mitä niillä kävyillä ja oksilla leikkisi. Se tuntui retkeltä, vaikka en muista, että eväitä olisi ollut mukana.

Kun pyykit oli pesty ja huuhdeltu, niin sitten ajettiin taas saavit ja puhtaat pyykit kotiin,  ja ripustettiin vaatteet narulle kuivumaan. Kovin työlästä se oli, mutta  kun se oli ainoa tapa saada puhtaita vaatteita, niin pakko se oli tehdä  miten pystyi niillä keinoilla, mitä siihen aikaan oli käytettävissä.

Myöhemmin sitten kun taloon saatiin sähköt, ilmestyi jossain vaiheessa pulsaattoripesukonekin, joka ihan itsekseen sähkön avulla pyöritteli vaatteita. Kuuma vesi piti tietysti panna sinne ensin.  Ei se vielä niin edistyksellinen ollut, että olisi itse osannut vettä lämmittää. Mutta kuitenkin se oli suuri helpotus, kun ei enää tarvinnut pyykkilautaa käyttää. Vesi väännettiin vaatteista pois kammella pyöritettävän telan avulla, ja koneen sisältä laskettiin letkun avulla saippuavesi pois.  Sen jälkeen huuhteluvedet kaadettiin koneeseen ja suoritettiin huuhtelut niin monta kertaa kuin oli tarpeen.  Välillä aina vaatteet kuljetettiin telan läpi,  ja sen jälkeen vedet pois ja uusi huuhtelu.

Nykypäivänä tuosta pyykkihommasta selvitään melkein vain nappia painamalla. Mutta eipä siitä jää lapsille sellaisia muistoja, mitä itselle jäi tuosta lapsuuden pyykkipäivästä; nuotion savu pyykkipadan alta, lintujen liverrys metsässä, metsän kukat ja mielikuvituksen luomat peikot ja menninkäiset puiden takana.  Olivat ne aikoja ne.

Leipomispäivä 1951…

Kerran viikossa leivottiin. Nyt oli se päivä. Alle kouluikäiset pienet  lapset saivat tehdä oman urakkansa. Siihen aikaan aika kului lapsillakin ilman televisiota ja videoita, ilman elämysmatkailua ja ulkopuolisia virikkeitä,  sillä aikuiset pitivät huolen siitä, että jokainen lapsi sai omalla tasollaan osallistua työntekoon.

Lasten tehtävänä oli kantaa liiteristä sylilliset koivuhalkoja uunin lämmitystä varten. Sisälle mennessä jalat pyyhittiin joko portaan edessä oleviin havuihin taikka sitten risuista koottuun porrasmattoon, joka oli sidottu rautalangalla, niin että se pysyi koossa.  Happaman leivän juuri säilyi suuressa kotitekoisessa puusaavissa, mikä oli sidottu kokoon sitkeillä kuorituilla pitkillä katajanoksilla tai juurilla. Jos lapsukainen sai terävästä halonsäleestä haavan käteensä, siihen pantiin parannusaineeksi pihkaa tai otettiin pihalta ratamon lehti haavan päälle.  Metsä oli siis ehtymätön aarreaitta ja tavaratalo maalaisympäristössä. Taikinajuurisaavia säilytettiin viileässä  hirsiaitassa,ja aitankin hirrenraot oli tilkitty sammaleella. Moneen tarkoitukseen metsästä siis löytyi tarveainetta marjojen, sienien ja puutavaran lisäksi.

Äiti leipoi samalla kertaa monenlaista, happamia suuria ruislimppuja, ohuempia rieskoja tai hiivaleipiä sekä viimeiseksi pullapitkoja.  Nuo isot taikinat vaativat suuren leipomisalustan, ja pirtin pitkä pöytälevy käännettiin vain toisin päin siksi aikaa, leipomisalusta oli siinä aina valmiina. Kun leivät oli leivottu, äiti lakaisi pöydän puhtaaksi jauhoista linnun siivellä.

Kun puut uunissa olivat palaneet hiillokseksi, äiti haki ulkoa uuniluudan, ja vettä täynnä olevan sinkkiämpärin. Uuniluudalla hän lakaisi hiilet hiilisäilöön, Luuta oli tehty tuoreista männyn oksista, ja kuumat hiilet mustuttivat ja kuumensivat sitä niin, että vähän väliä äidin piti kastaa se ämpäriin, missä se sihisi kuin noita-akan kissa veden jäähdyttäessä sitä.

Sitten leivät aseteltiin pitkävartisella puisella leivinlapiolla uuniin paistumaan. Kas kummaa, kun uuni oli aina sopivan lämpöinen, vaikka termostaatti olikin vain äidin päässä, kun hän arvioi leipomuksen suuruutta ja tarvittavaa puiden määrää siihen suhteutettuna.

Kun oli puima-aika tulossa, niin äiti leipoi  tavallista suuremman annoksen kaikkea, olihan talkooväkeä tulossa taloon. Silloin tuotiin suuri paha-ääninen ryskyksi kutsuttu puimakone ja maamoottori, jonka käyntiin yrittäminen oli näytelmä sinänsä.   Maamoottorissa oli raskas ratas ja veivi, jota ruvettiin pyörittämään kiihtyvällä nopeudella kunnes maamoottori rupesi  pelottavasti tärisemään ja harvakseltaan sanomaan: PUT PUT PUT…ja vesi moottorin saavissa alkoi höyryämään ja porskahtelemaan äkäisesti.

Siitä se työ lähti käyntiin, hevoskuormia viljaa ajettiin pelloilta puimapaikalle, ja toiset taas purkivat kuormaa ja hankosivat viljaa ryskyn uumeniin syötettäväksi. Pitkä päivä ahkeroitiin, jotta rysky pääsisi sitten tekemään samaa työtä seuraavaan taloon niin kauan kuin poutaa kesti.  Välillä syötiin ja juotiin kahvia,  ja äidin leipomukset katosivat nopsaan nälkäisiin suihin.

Puintipäivän työ oli niin pölyistä ja hikistä, että illalla oli pakko päästä saunaan vihtomaan kesällä tehdyillä saunavihdoilla ja elvyttelemään jäseniä seuraavaa työpäivää varten.

Vuodenajasta riippuen leipomispäivissä oli vähän eri vivahteita. Ennen pääsiäistä saatettiin vielä panna jälkilämpöön mämmiä tuohiropposessa paistumaan. Kesäkuumalla  äiti siirsi leipomispäivää viileämmän ilman toivossa, mutta joskus oli pakko leipoa helteelläkin, kun leipä loppui.  Silloin äiti laittoi lapset pihalle vahtimaan, etteivät kipinät vain sytyttäisi pärekattoa palamaan.  Kun leivät olivat paistuneet, ne käärittiin pyyheliinoihin ja vietiin pärekorissa vilja-aittaan säilöön, missä ne säilyivät paremmin kuin eteisen kylmäkomerossa, jääkaappiahan ei vielä ollut.

Lämmin leipä maistui hyvältä lapsen suussa, varsinkin kun päälle pantiin nokare kotonakirnuttua voita.  Keväällä sai juoda joskus  kahvikupista koivun mahlaa palan painikkeeksi.  Siinä sitä syötiin rieskaleipää. Aurinko paistoi, jossain tuoksui  heikosti savulta. Naapurin isäntä poltti sysiä, niitä tarvittiin pajaan raudan takomista varten. Jossain oli joskus tervahautakin, missä poltettiin tervaa, mitä käytettiin puisten tarvekalujen, rekien ja kärryjen tervaamiseen.

Leipomisen jälkeen, kun oma puunkantourakka oli tehty ja lämpiäiset saatu, lapset menivät kiikkumaan lammashakaan.  Suuren koivun oksaan oli tehty narukiikku, jonka ylle koivunoksat somasti valuivat. Lampaat katselivat pientä kiikkujaa laiskanlokoisasti lähekkäin maaten. Syksyllä noiden isojen koivujen maahan pudonneista keltaisista lehdistä tehtiin suuria kasoja, joiden sisään saattoi leikeissä mennä piiloon mustista pienistä lampaanpapanoista välittämättä…nehän olivat ihan vaan sisu-pastillin näköisiä.  Ei kai siihen aikaan muita pastilleja ollutkaan kuin Sisua ja Suloa ja niitä irrallaan myytäviä soikeita piparminttupastilleja…. ei ainakaan meillä.

Ei nyt kuitenkaan tullut niitä ”luomusisupastilleja” maisteltua, vaikka yhdennäköisyys olikin ilmeinen…Symbioosissa luonnon kanssa elettiin kaiken aikaa, ja siitä kasvoi tuo ikuinen rakkaus luontoon. Olivat ne aikoja.

Opiskelijaelämää  1965

Paljon parjatun suuren ikäluokan (suurin syy parjaukseen on kai se, että heitä on niin PALJON)  opiskelu oli säästäväisyyden läpitunkemaa. Opintotuki sai alkunsa v. 1972 vaikkakin valtion takaamia opintolainoja oli jo aikaisemmin, mutta nekin olivat aluksi harkinnanvaraisia.  Ennen siis elettiin opiskeluaika kesän tienesteillä,  ja riittiväthän ne aika pitkälle visusti eläen…

Kotoa otettiin mukaan maitohinkki ja rieskaleipää sekä perunoita, jotka riittivätkin puoli viikkoa ruuaksi. Olihan se tietysti vähän yksitoikkoista, mutta pari vuotta menee ihan aidan vitsaksena, niinhän sitä sanotaan.

Toisinaan käytiin syömässä Osuuskaupan ravintolassa, missä opiskelija sai halvalla ”puoli päivällistä”.

Päivällisessä oli vain se vika, että kun ravintola sijaitsi jonkinmoisen matkan päässä asunnosta, niin paluumatkalla oli jo usein uudelleen nälkä. Ehkä se ateria ei siis ollut kovin proteiinipitoinen ja täyttävä. Tosin paino-ongelmienkaan kanssa ei sitten tarvinnut huokailla, se hyvä puoli siinä oli.

Alkupalana oli kaksi isoa mautonta kuorittuna keitettyä perunaa ja pari sillinpalaa. Pääruokana taas pari perunaa ja muutama lihapulla ruskean kastikkeen kanssa ehkä suolakurkku- ja punajuuriviipaleella elävöitettynä.  Jälkiruuaksi oli laimeaa marjakeittoa.  Mutta hinta oli todella edullinen opiskelijan kukkarolle, eikä siihen aikaan nirsoiltu ruuan suhteen, kaikkeen oltiin totuttu.  Lasten kasvatuksessa kun oli  silloin tyylinä tasan kaksi vaihtoehtoa: totella tai totella…

Jääkaappia ei ollut, ikkunan väli toimi alkeellisena jääkaappina, kun siellä oli hiukan kylmempää kuin huoneessa.

Meikäläisen koulutasolla opiskelijaelämä oli  oikeastaan vain  läksyjen lukemista, siis suhteellisen halpaa huvia. Ei tarvinnut lävistellä itseään, kaikkien tukka oli luonnonvärinen.  Oltiin tyytyväisiä, kun vain oli vaatteita, merkkejä ei niissä tarvinnut olla. Nukkumaan mennessä rotat järsivät seinää (ihan oikeasti) vanhan kaksikerroksisen huvilan vinttihuoneen seinän takana.  Jännittävää ja hieman pelottavaa opiskelijaelämää siis!

Pientä ajanvietettä  antoi myös puilla toimivan kaminan lämmitys. Muita lämmityslaitteita huoneessa ei ollutkaan, ja aamuisin talvisaikaan sisälämpötila saattoi olla lähempänä nollaa kuin kahtakymmentä. Lämmitystyö kuului tietysti vuokralaiselle.  Kaminan päällä oli sentään levy, jolla saattoi keittää kuoriperunoita tai teetä silloin kun lämmitettiin.  Pesumahdollisuutena oli  vain WC. Mutta emme kuitenkaan osanneet valittaa olojamme ja vaatia oikeuksiamme. Itsehän olimme ängenneet tuolle opintielle kauppakouluun, jonka selvitettyämme maailma olisi avoinna edessämme kaikkine mahdollisuuksineen. Opiskelu antaisi meille enemmän vaihtoehtoja, muitakin kuin Ruotsiin lähtemisen. Matematiikan tunnilla veivattiin laskuja tyyliin ”numerot koneeseen-pyöritys kammesta” aavistamatta ollenkaan, että tulee olemaan tietokoneita, joiden kanssa myöhemmin työskennellään…tuolla veivi-kampi-pyöritys-laskukoneopilla .

Kovin paljon aikaa koulussa käytettiin puntien, shillinkien, paunojen ja naulojen ym.  kaikenlaisiin laskutoimituksiin murtoluvuilla ja ilman.  Luultavasti kauppakoulun kauppamatematiikan opettaja oli joko sadisti tai sitten  hän oletti Suomen käyvän tulevaisuudessa ainoastaan kahdenvälistä kauppaa Englannin kanssa, kun hän niin rakasti englantilaista mittajärjestelmää.

Tuo aika on menneisyyttä nyt,  ja tuntuu  joskus haikealta muistella kaikkea. Olimme kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä, elämä tuntui hiljaiselta ja rauhalliselta. Olivat ne aikoja ne.